Aika usein jää kirjoittamatta. Vielä useammin sanomatta. Aika usein tuntuu siltä, että olen liian vanhanaikainen, liian monimutkainen, liian pohdiskeleva, liian hanakka vaihtamaan näkökulmia, liian kovasuinen ollakseni ”viisaana” uskottava.
Tämän päivän ihminen tuntuu suhtautuvan erittäin vihamielisesti kaikkeen, mikä ilmenee jonkinlaisena hierarkiana. Eikä se mikään ihme ole: hierarkista järjestystä on käytetty ennen aikaamme ja aikanamme niin paljon väärään vallankäyttöön.
Kuinka paljon onkaan ihmisiä, jotka eivät pysty suhtautumaan esimerkiksi kristinuskon kauniiseen ytimeen millään tavalla, luomaan suhdetta ajatukseen edelläkävijästä, ”Kristuksesta Minussa”, kun lapsuus ja nuoruus on ollut uskonnollisen totalitarismin läpäisemää? Uskonnollisten hierarkioiden lisäksi tätä samaa profeetan, gurun ja suuren johtajan kaipuuta ja sen tuomaa megalomaanisten narsistien esiinmarssia on hyödynnetty paljon myös politikassa, tieteessä ja taloudessa. Niin, sitä on hyväksikäytetty oikeastaan kaikilla elämänalueilla, lähes kaikenlaisissa ja kaiken kokoisissa yhteisöissä.
Hierarkioilla on kahlittu naisia, tummia, orjia, työläisiä, kaikkia hyödynnettäviä ryhmiä. Niitä on hallittu pelolla ja uskollisuuden vaateilla. Veljeskunnat perustuvat uskollisuuteen johtajaa/johtajia kohtaan niin akatemiassa kuin kirkossakin, puhumattakaan puolueiden hierarkisten tikkaiden kiipeilijöistä. Mitä enemmän valtaa, sitä vähemmän vastuuta hierarkiassa alempana olevia kohtaan, sitä vähemmän empatiaa?
Mutta mehän olemme ratkaisseet asian! Meillä on avoin, demokraattinen yhteiskunta, jossa on peruuttamattomat perusoikeudet ja arvot, taatut vapaudet ja sosiaalisen nousun täydet mahdollisuudet. Vai onko? Voisiko olla niin, että demokratia onkin vain huntu, joka on nostettu nykyaikaisen hierarkisen totalitarismin todellisuuden peittämiseksi? Mistä on luovuttava, jotta pääsee valta-asemaan puolueorganisaatiossa? Miten puolueen sisäinen ryhmäkuri sopii demokratiaan? Näyttääkö Sinusta siltä, että äänestäjien tahto toteutuu yhteiskunnan päätöksenteossa?
Vastaukset syntyvät varmasti aika paljon sen mukaan, millaisessa elämäntilanteessa ja sosiaalisessa todellisuudessa itse kukin elää. Olen ollut huomaavinani, oman kirjavan elämäni aikana, että monet ihmiset kuvittelevat, ehkä omantunnon kipuja lääkitäkseen, että muillakin on yhtä hyvin kuin itsellä, tai kaikki voivat omalla asenteellaan valita todellisuutensa. En kiellä ollenkaan tätä asenteen merkitystä, enkä pyrkimyksen tai armon tärkeyttä.
Syystä tai toisesta viihdyn yleensä paljon paremmin sellaisten ihmisten kanssa, jotka eivät ”suvaitse”. Heillä ei ole kuvitelmaa siitä, että on heidän asiansa päättää, mitä suvaitaan, ja mitä ei. He puhuvat suoraan ja rumasti, mutta rehellisesti. Monesti he ovat aivan ”mettässä”, mutta eikös sellainenkin oikeus pitäisi olla. Ja uskaltaisinkohan sanoa: he ovat ainakin yhtä usein oikeassa ja asian ytimessä, kuin paremmin koulutetut, rikkaat, hyvin kasvatetut ja koulutetut. Tuntuu joskus, että jälkimmäiset puhuvat mielipiteistään käsin, jotka ovat enemmänkin ”yleisiä ja hyviä mielipiteitä”, mutta eivät lainkaan omia, ajateltuja, tunnusteltuja.
Kyllä, tunnustan: minulla on ”eliittialergia”. Miksi minusta tuntuu, että ihmisen asema alkaa vallata tilaa ihmiseltä itseltään, kun hänellä asema on? Ja tuntuu myös siltä, että tämä asema on identiteetti, siitä ei voi luopua, tulla vain ihmiseksi, vain omaksi itsekseen. Kaikki keinot ovat sallittuja tässä Jaakobin painissa, jossa oman Minän enkeliä yritetään vastustaa kaikin keinoin, väännetään puolinelsonia otsa rutussa, ettei vain menetetä identiteettiä, statusta, imagoa, joka on täysin ulkoisten tuulien vietävissä.
Kun tässä nyt alettiin tunnustaa, niin laitetaanpa lisää vaivaannuttavia tunnustuksia: uskon hierarkiaan, uskon siihen todellisuutena, uskon siihen sellaisena kuin sen ”pitäisi olla”, itse asiassa uskon maailmaan ”sellaisena kuin sen pitäisi olla”. Uskon, että meillä täytyy olla näky maailmasta sellaisena kuin sen pitäisi olla, jotta voimme sitä korjata, parantaa, auttaa, kantaa hyveen voimin kohti ”sitä, millainen sen pitäisi olla”.
Eliitillä tuntuu olevan vahvasti kyllä sama käsitys. Heillä on vahva visio siitä millainen maailman ”pitäisi olla”. Visiot kuulostavat monesti ”hyvältä”. Pintaa raaputtamalla paljastuu kuitenkin totalitaarinen painajainen. Olen keskustellut ”normaalien” ihmisten kanssa ja pienellä kaivelulla paljastuu hyvin nopeasti sellaisia ”mielipiteitä”, kuin: ”No, eikös se sitten ole hyvä, että väestöä vähennetään?”… ”Anteeksi mitä?”
Kenestä ajattelit aloittaa: lapsistasi, itsestäsi? Ja samalla tuomitaan sotaa ja nälänhätää tuottava rakenteellinen väkivalta…
Voisiko hierarkia toimia vapauden kautta, vapauden puolesta? Mehän emme ole samanlaisia, me olemme yksilöitä, joilla on erilaisia käsityksiä ja kykyjä. Me olemme tyytyväisiä erilaisissa olosuhteissa, erilaisissa vapauden ja vastuun asemissa ja verkoissa. Voisiko hierarkia elää? Voisiko hierarkia nousta vanhaan muotoonsa asiantuntijuuskysymyksissä, joissa asiaa parhaiten tunteva(t) asettaa itsensä yhteisön palvelukseen johtaen sitä? Voisiko hierarkia väistyä tieltä, kun päätetään tasa-arvoisesti siitä, kuka haluaa asettua johtoon, kaikkien muiden yhteisön jäsenten palvelukseen? Johtajahan palvelee yhteisöä, ei ketään muuta…
Otetaan pieni hengähdys, annetaan ajatusten olla hetki hiljaa… Ja pyydetään vaikkapa Lao Tse avuksi:
Vanhan ajan ihannehallitsijat hallitsivat niin, että kansa ei laisinkaan tietänyt hallitusta olevankaan.
Seuraava aste oli, että kansa rakasti hallitsijaansa ja ylisti häntä.
Seuraava aste: kansa pelkäsi hallitsijaa.
Ja seuraava aste: kansa halveksi häntä.
Koska hallitsijan sanaan ei voinut luottaa, niin kansalta katosi luottamus.
Ah, voi, asiaa koetettiin parantaa valoilla ja vakuutuksilla.
Ihannehallitsijan aikana kaikki työt saatiin hyvään päätökseen ja kaikki sanoivat:
”Sehän kävi itsestään.”
Salaisuuksien Tie XVII
Uskon, että me, kansa pärjäämme hyvin vähillä säännöillä. Johdon, hallinnon, hallituksen ja vallan on tämä ymmärrettävä. Kaikki pakottaminen on puuttuvan arvovallan ja auktoriteetin kompensoimista. Valta yrittää näköjään pakottaa kaikki pikkutarkan vision mekaanisiksi osiksi, jossa moraalin on korvannut moralismi, ja jossa aikuiset palautetaan lapsiksi, joille hallinto on puuttuva moraali, rajat asettava vanhempi. Ilmeisen monille tämä tuntuu sopivan.
Mutta me emme kasva moraalisesti vastuullisiksi, jos moraali ja käytöksen yksityiskohdatkin pakotetaan ulkopuoleltamme. Kaikkein pahinta on se vaikutelma, että paikallinen hallintommekin toimii globaalin keskusjohdon palveluksessa ja tämän pakottamana. Meillä on keskitetty totalitaristinen hallinto, jossa on ajattelutyrannia, taloustyrannia, terveystyrannia ja velalla luotu taloustyrannia. Me asumme vankiplaneetalla, vailla pakomahdollisuutta.
Vai onko tilanne näin toivoton?
Ei tietenkään. Vaikka tämä ”paratiisia lupaava ja helvettiä rakentava” teknokraattinen painajainen jatkuukin painavampana päivä päivältä, meillä on aina toivo. Kesälomat on taas vietetty ja tyrannit ovat saapuneet paikalle, kuka mitenkin, uhkaillen, pelotellen, ylimielisesti komennellen. Tilanne tässä rakkaassa kotimaassa pahenee joka suunnassa, kaikilla ammattialoilla, kaikilla sektoreilla. Meillä on käsillä talouden romahtaminen, historiallinen inflaatio ja korotettu sotilaallinen valmiustila, joka on paradoksaalisesti syntynyt omien toimien ja virheellisen kansainvälisen politiikan takia. Kaikenhan piti olla nyt paremmin. Mikä on? Ei ainakaan kuolleisuus tai syntyvyys…
Meidän ihmisten vastuulla on aina päättää yksilöinä ja joukkoina se, onko maan päällä Civitas Dei vai civitas diaboli, Jumalan vai paholaisen valtakunta. Ikävä kyllä tuntuu siltä, että ne, jotka lupaavat puolestasi rakentaa ”taivasta maan päälle”, poikkeuksetta rakentavat Sinulle helvettiä. Olisiko oma vastuu mitään? Olisitko valmis kantamaan itse moraalia, joka on pohjimmiltaan kosminen voima, Hyve, hyvään sitoutuminen? Olisiko valmis eettiseen anarkiaan, jossa jätät toisten tahdon vapaaksi, etkä määrittele kenenkään unelmia.
Sinussa on itsessäsi kyky ymmärtää Hyvä, Oikea ja Kaunis. Ei ole olemassa mitään ulkoisia ”mekanismeja”, jotka muuntavat esimerkiksi oman voiton maksimoinnin kaikkien voitoksi. Se täytyy tehdä omana rakkauden tekona, oman moraalin ohjaamana hyveenä.
Kaikki eivät tietenkään ole valmiita eettiseen anarkiaan ja tarvitsevat ulkoa ohjatuin dogmein toimivaa säännöstöä. Ja sitä enemmän tätä säännöstöä rikotaan ja sitä enemmän sekä ihmistä, että yhteisöä rikotaan, mitä enemmän näitä sääntöjä on. Kaikki asettukoon kantamaan vastuun omasta elämästään ja muiden elämästä. Siinä määrin kuin pystyvät, ilman pakottamista. Pakko tulee vasta kovapäisimpien kohdalla tarpeelliseksi.
Tämä kirjoitelma yrittää hakea elävää muotoa sille, missä anarkia, hierarkia ja demokratia voivat elää yhdessä. Kaiken ydin on toisen ihmisen kohtaamisessa ”sosiaalisen maailman mysteeritemppelissä”. Meillä on aina velvollisuuksia itseämme, mutta myös muita ihmisiä, maailmaa, taivasta ja luontoa kohtaan. Rudolf Steiner sanoi joskus, että maailma olisi aika paljon parempi paikka, jos rakastaisimme valitsemiamme velvollisuuksia edes vähäisessä määrin yhtä paljon kuin me rakastamme oikeutettuja vapauksiamme.
Hierarkia on järjestys, jossa vapaimmilla on suurin vastuu, koko yhteisöä kohtaan. Jos haluaa vain omat vapautensa, ei ansaitse vastuuta.
Loppusanat saa Lao Tse:
Missä hallitus on tyhmän kaltainen, siellä kansa on alkuperäisen luonnollista.
Missä hallitus on pikkumaisen tarkka, siellä kansa on tyytymätöntä.
Onnettomuus! Sinä lepäät onnella.
Onni! Sinuun on onnettomuus kätkettynä.
Kuka ymmärtää sen salatut alkusyyt?
Missä onkaan oikeus!
Oikeus muuttuu vääryydeksi, hyvä muuttuu pahaksi; kansa harhautuu ja eksytyksen päivät käyvät yhä pitemmiksi.
Siksipä pyhä ihminen asettaa esikuvan, mutta hän ei toisia saman kaavan mukaisiksi pakota.
Hän on oikeamielinen, mutta ei loukkaa toisia.
Hän on suora, mutta ei itsekäs.
Hänellä on kirkkaus, mutta hän ei sillä ylpeile.
Salaisuuksien Tie LVIII
Timo Kalliokoski - Tähtipoika
